Mikin aika

Mikin aika
Heikki Marjanen

Tulin RP:n toimintaan mukaan kuusikymmenluvun puolenvälin kieppeillä, jolloin partio jo miellettiin hyväksi, kaikille sopivaksi harrastukseksi. Muistan pienen kolkkapojan jännityksen partiolupauksen antamishetkellä, huivin ja solmun saamisen tärkeyden ja partioviikon odotuksen, viikon, jolloin partiopukua sai pitää koulussa. RP:n 50-vuotisjuhla jäi juhlallisuudessaan pikkupojan mieleen. Sitä valmisteltiin ja harjoiteltiin, kunnes kaikki osasivat seistä pieni suomenlippu kädessä oikein päin, siirtyä omille paikoilleen, nousta ja istua oikeaan aikaan. Lippulaulua, partiomarssia ja muita lauluja harjoiteltiin pontevasti. Lippukunnanjohtajaksi valittiin noina aikoina Kai Saaristo, Mikki, joka meille pikkupojille oli suuren ihailun kohde. Mikillä oli valtavasti energiaa partiotyöhön, aikaa RP:lle, kykyä ja halua ymmärtää nuoria sekä arjen psykologian osaamista.

70-luvun alkuvuosina oli RP:n toiminnalle leimallista uusien toimintamuotojen jatkuva kehittely sekä tietty pitkäjänteisyys; samat pojat olivat kolkkapoika-vartiovaiheen läpikäytyään ottamassa vastuun RP:n vartioikäisten toiminnasta, vaihtuvuus oli siis melko pieni. Itse sain kunnian olla RP:n nuorin vartionjohtaja. Jälkeenpäin tuntuu käsittämättömältä, kuinka vanhemmat luottivat niinkin nuoriin vartion- ja leirinjohtajiin. Yhdessä kuitenkin kannettiin vastuuta, opittiin ja erehdyttiin. Varsinaisia vakavia onnettomuuksia ei ole tiedossani, joitain jännittäviä tai vaarallisia tilanteita muistan. Useimmiten haavereista selvittiin laastarilla, joten melko turvallista retkillä ja leireillä tosi asiassa oli. Nilkkoja, solisluita ja varpaita saattoi nuljahdella vaikeassa maastossa, mutta urheiluvammoihin verrattuna ne ovat pikkujuttuja. Vartioretkillä kasvettiinkin sekä henkisesti että sosiaalisesti, mutta toki myös varsinaisen asiankin, partiotietojen ja -taitojen saralla. Itsenäisesti toteutettujen retkien yksi tärkeä koulutuksellinen aspekti onkin ehkä juuri vastuun ottaminen ja sosiaalisten taitojen kehittyminen. Vartiohengen kohottajana retkillä oli myös tärkeä tehtävänsä.

Yksi toimintaan vaikuttavista elementeistä oli merkkiuudistus. Kun tutut kolmas, toinen ja ensimmäinen luokka suorituksineen korvattiin mielestämme tyttömäisillä "lälläröinneillä", oli RP:llä oma muista poikkeava merkkijärjestelmä. Koko 70-luku oli muutenkin varsinaista kokeilun ja uuden hakemisen aikaa. Uutta lippukunnan historiassa olivat Kuhmon kämppä, Lorelei Rodeo, RePoRattaat (Wolkkaribussit), Susanna ja Louhi -veneet, järvipelastusseuran oma osasto ensiapu- ja laivuritutkintoineen, Pirtin peruskorjaus, osallistuminen maailmanjamboreelle Norjassa, yhteisleirit tyttölippukuntien kanssa, hiihtoleirit Ylläkselle, Suomi-Ruotsi-maaottelumatkat, huippusijoitukset partiotaidon SM-kilpailuissa, RePostin toimitustiheys, joista jokainen olisi oman juttunsa arvoinen. Ne kaikki sekä vilkas leiri- ja retkitoiminta kertovat paitsi tarpeesta, myös uhrautuvasta ja innostavasta johtajasta sekä innovatiivisista ja kokeilunhaluisista, aktiivista RePoista.

Noista ajoista on mieleen päällimmäiseksi jäänyt voimakas, hyvin korostunut yhteishenki, joka parhaimmillaan ehkä vastasi "kaveria ei jätetä" -mentaliteettia. Oli mahtavaa ja mukaansa tempaavaa olla öisessä metsässä menossa "pelottelemaan" (kun itseäkin pelotti ja jännitti) jotakin vartiota ja tietää, että kaveria ei varmasti jätetä. Puitteet olivat melko vaatimattomat. Lorelei Rodeon kisaorganisaatio esimerkiksi liikkui polkupyörillä kuten kilpailijatkin, ja ensimmäisissä kisoissa meitä oli yhteensä koko "kisaorganisaatiossa" vain noin neljä järjestäjää/rastimiestä/toimitsijaa. Leiripaikkana oli noina aikoina lähes poikkeuksetta Heinosniemi, jossa kesä-, viikonloppu- ja talvileirejä järjestettiin. Talvileirejä oli tosin myös Jyväskylän lähiympäristössä muuallakin sekä tietysti Kuhmossa. Parhaimmillaan leiri- ja retkivuorokausia kertyi innokkaalle RePolle vuoden aikana jopa 60-80, pääosin kylläkin Pirtillä, Kuhmon kämpällä, Ylläksellä, Saariselällä ja muualla sisämajoituksessa.

Jokaisella ryhmällä on aina omat ominaispiirteensä. Jälkikäteen tarkasteltuna me RePot olemme perinteisesti olleet "vähän erilaisia nuoria". Ainakin silloin Reippaat Pojat erottuivat muusta massasta, eivät aina välttämättä edukseen, mutta selvästi kuitenkin. Esimerkkinä olkoot Turun partiotaitotalvimestaruuskilpailut -76, jolloin maaliin saapuva Tankerovartio sai pt-kisojen historian ensimmäisenä sekavartiona sekä toimitsijoiden, yleisön että tuomariston jakamattoman huomion. RePot ottivatkin tuona aikoina oman leijonanosansa sekä piiri- että suomenmestaruustason palkinnoista. Kaikessa kolmessa sarjassa oli useimmiten oma edustus, ja menestystäkin koettiin, joskus ihan kadehtimiseen asti. Osaamista oli myös siis itse substanssinkin osalla. Kisatoiminta oli hyvin vilkasta, kaikkiin sarjoihin oli joukkueet, jopa luonnollisia vartioita oli kisoissa useita. Lisäksi RP järjesti lippukunnan sisäisiä-, piiritason- ym. kilpailuja. RePot eivät yleensä olleet se kisan vaatimattomin tai näkymättömin joukko, monet tuomarit kurtistelivatkin kulmiaan itsevarmoille joukkueillemme; ryhmäytyminen oli siis vähintäänkin onnistunut.

RePo-nimi juontanee juurensa 60-luvun loppupuolelta, jolloin tapahtui jonkinlainen kulttuuri­murros. Haluttiin olla Reporetkuja (joka oli edustusjoukkueen uusi nimi entisen Erä-Oravat -nimen tilalle) ja perustettiin Reposti. Ehkä siinä oli ollut jonkinlaista nuorten miesten kapinaa perinteisiä arvoja kohtaan. Yksinkertaistaen voisi ajatella, että ÄrräPeeläisyyttä edustivat ennen sotia syntyneet ja Reporetkuja taas sotien jälkeen syntyneet. Yhteiskunnassa näkyneet muutokset siis heijastuivat myös partioliikkeeseen ja ÄrräPeehen.

70-luvulla RePoPallo oli joukkuelaji sanan varsinaisessa merkityksessä. Sitä pelattiin aina ja joka paikassa, halusivatpa muut sitä tai eivät. RePon hengestä, sen säilymisestä ja perinteen jatkamisesta vastasivat silloin Koto, Wäsä, Rise, Hasi, Jukis, Topi, Olli, Jalkanen, Narssi, Tuho, Proffa, Keke, Api, Kune, Vekku ja monet muut. Toiminnalle ominaista oli ulkopuolisista joskus kummalliseltakin vaikuttava käyttäy­tyminen, totutusta poikkeaminen, ennakkoluulottomuus, kokeilunhalu ja "oma elämä", eli käsittämätön huumori. Yleensä Mikin huumorintaju kesti kummallisimmatkin tempaukset, vaikka lujilla se varmasti usein oli.

Oman osansa RePon hengen luojina olivat tietysti myös kolkkajohtajat (sudenpentuohjaajat), jotka edustivat niin sanottua naisellista näkökulmaa lippukuntamme toiminnassa. Poikalippukunnan kasvavissa nuorissa miehissä samanikäisten tyttöjen kanssa varttuminen opetti tervettä suhtautumista vastak­kaiseen sukupuoleen, oli tuiki tarpeellista ja kävi todellisesta tasa-arvokasvatuksesta. Työt tehtiin yhdessä, kasvamisen kivut koettiin myös yhdessä. Erityisesti Lissu, Eija ja Pieva, Päivi ja Riitta, Raksu, Majakka ja Perävaunu, Taru ja Silja ovat jääneet mieleen niiltä ajoilta. Silloisen yhteen­kuuluvuuden tunteen ja yhteisten muistojen merkitystä ja tärkeyttä kuvaa se, että vuosit­taiseen vanhojen RePojen viikonloppuun on yhä vielä tarvetta. Sisarlippukunnat Seurakunnan Siniset (nykyisin Siniset Samoojat) ja Reippaat Tytöt olivat myös vierailujen ja pienen ystävällis­mielisen kiusanteonkin kohteena.

Loppupuolella 70-lukua tapahtui "sukupolvenvaihdos", jolloin uusi polvi otti vastuun ja tehtävät. Mikki toimi lippukunnanjohtajana 80-luvun puoliväliin saakka.

Katson saaneeni noilta ajoilta todella paljon: Kerran partiolainen, aina partiolainen, pitää täydellisesti paikkansa. Nuoreen, herkässä iässä olevaan mieleen yhdessä tekemisen ja oivaltamisen kautta tapahtuva oppiminen sekä iltanuotion tunnelmassa mieleen painuneet arvot ja asenteet säilyvät läpi elämän. Terveen itsetunnon pohja ja luja luottamus kaikkivaltiaan johdatukseen rakentuvat niille elämän ainespuille, jotka nuoruudessa saadaan. Ne elämän pitkospuut, jotka Pirtiltä ovat tänne saakka johtaneet, ovat kestäneet silloinkin, kun monet muut asiat ovat lahonneet tai osoittautuneet vähäarvoisiksi. Se terva, jolla ne puut on kyllästetty, on hitaasti tihkunut ystävyyden, välittämisen, kasvamisen, toisten huomioonottamisen ja vastuun kantamisen puista. Nuorten ihmisten parissa toimiminen ja Suomen nuorison eteen tehtävä työ on suuriarvoista ja se palkitsee aina myös tekijänsä. Oikea RePolainen ei kysy mitä isänmaa voi tehdä minun eteeni, vaan mitä minä voin tehdä isänmaani eteen.